Miten MEJÄ koukutti minut?

29082010036Kevättalvella 2004 sain yhden elämäni ikimuistoisimmista tekstiviesteistä. Kauan odottamani labradorinnoutaja, Mökö, oli syntynyt. Mökön kanssa aloitimme harrastusuramme NOMEn ihmeellisessä maailmassa. Mökö oli aika ”kuuma” jonka vuoksi aika pian aloin pohtia muita lajeja NOMEn rinnalle, kuumaa koiraa rauhoittamaan. Viimeinen sykäys MEJÄän tutustumiseen tuli Siitarin Heliltä, joka suositteli lajia minulle.

Niinpä keväällä 2008 ilmottauduin mukaan Keski-Suomen Noutajakoirayhdistyksen MEJÄ-kurssille. Jälkien teko ja niiden ajo sujuivat kouluttajien mukaan niin hyvin, että meidän kannatti ilmottautua mahdollisimman pian mukaan kokeeseen.

Keski-Suomessa MEJÄ-kokeet ovat yleensä hyvin haluttuja ja hyviä jälkikoiria on paljon, minkä vuoksi kokeisiin on joskus vaikea päästä. Ensimmäiseen kokeeseemme pääsimme vähän ”vahingossa”. Koe oli iltakoe neljälle koiralle ja järjestettiin viikolla, mikä varmasti oli syynä siihen, miksi kokeeseen mahtui vielä yksi koira mukaan.

Kädet täristen ajoin Toivakkaan jälkientekoon edellisenä iltapäivänä. Sain jälkiparikseni todella kokeneen suunnistajan, joka samalla opasti minulle jälkientekoa ja kertoili MEJÄstä enemmän samalla kun teimme jälkeä. MEJÄ-kokeessa ensikertalaiset ja aloittelijat saavat aina kokeneen parin, millä varmistetaan sitä, että koejäljet ovat tasalaatuisia ja kaikki saisivat onnistuneen jäljen. Yllättävistä tilanteista soitetaan heti koevastaavalle, jonka kanssa pohditaan kannattaako jäljen tekoa enää jatkaa vai voiko tilanteessa soveltaa. Kotiin ajaessani illalla muistan laskeneeni päästäni ja vaatteistani löytyneet hirvikärpäset (viikonlopun saldo oli reilu 50…).

29082010037Seuraavana iltapäivänä pakkasin koiran autoon ja varmistelin, että minulla oli kaikki kokeessa tarvittavat tavarat mukana. Koiralle valjaat, jälkinaru, itselleni hanskat ja lippis. Hanskat ja lippis ovat mielestäni lähes välttämättömiä, ellei halua x-määrää naarmuja käsiinsä ja naamaansa. MEJÄ-kokeessa mennään sinne, minne koirakin menee. Ja jos koira menee tiheään kuusikkoon – sinäkin menet.

Koepaikalla kävin ilmottautumassa ja jäin odottamaan ylituomarin puhuttelua ja jälkien arpomista. Pian seurasikin kokeen ensimmäinen läpäistävä vaihe – laukauksensietotesti. Haulikon äänen kajahtaessa itseäni rupesi jo hieman naurattamaan. Kokeessa oli Mökön lisäksi kolme mäyräkoiraa. Mäyräkoiria ei ruohikolta edes näkynyt, kuului kyllä. Mutta oma pieni mustani istui ylväästi katsellen. Liene yrittikö nähdä minne riista tipahtaa. Laukauksensietotesti läpäistiin kirkkaasti.

Pääsimme illan toiselle jäljelle. Itse ajoin jäljen lähtöpaikalle odottamaan tuomaria ja opasta. Jännitin aivan kamalasti ja pelkäsin oksentavani hetkellä minä hyvänsä.Tuomari kuitenkin rauhoitteli minua ja antoi hyvät ohjeet kokeen suorittamiseen. Alkumakauksella tein Mökölle selväksi mitä tulimme metsään tekemään. Lähdön jälkeen minulla ei ollutkaan mitään hajua olimmeko jäljellä vai emme, seurasin vain koiraa. Koin että koira sähläsi ja pyöritti minua jossain metsän siimeksessä, mutta ihme ja kumma – yhtäkkiä koira pysähtyi sorkalle. Jos kokeessa olisi saanut, niin olisin kiljunut riemusta.

29082010038Oman jälkeni jälkeen tuli vuoroni toimia oppaana. Olin painanut tekemäni jäljen mieleeni luonnon maamerkkien avulla, joten opastaminen tuntui varsin helpolta. Toki asiaa auttoi se, että jäljelläni oli hyvin varman oloinen koira. Opastamisen jälkeen purin oman jälkeni ja lähdin kokeen keskuspaikkaan syömään ja odottamaan tulosten julkistamista. Seurasi lisää jännitystä. Jännitykseni kuitenkin oli turha ja saimme koirani kanssa AVO1 -tuloksen.

Kotiin ajaessani ja hirvikärpäsiä hiuksistani samalla repien tiesin, että samanlaisen MEJÄ-tunteen haluan tuntea vielä uudelleen ja uudelleen.

Emilia Pellonpää
MEJÄ-toimikunnan puheenjohtaja

 

Jaa

Pin It